Tanskalainen sosiologi Gosta Esping-Andersen jakaa länsimaiset yhteiskunnalliset hyvinvointimallit kolmeen pääluokkaan sen mukaan kuinka vastuu ja riski hyvinvoinnista on määritelty.

Tanskalainen sosiologi Gosta Esping-Andersen jakaa länsimaiset yhteiskunnalliset hyvinvointimallit kolmeen pääluokkaan sen mukaan kuinka vastuu ja riski hyvinvoinnista on määritelty.

Pohjoismaisessa eli sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa vastuu on valtiolla. Samalla tulonsiirrot ovat suuret ja verot korkeat. Suomi mainitaan esimerkkeinä sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta.

Anglo-saksisessa eli liberaalissa hyvinvointivaltiossa vastuu on yksilöillä. Vastaavasti tulonsiirrot ja verot

ovat alhaiset. Esimerkkimaina voi ajatella Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaa.

Keski-Eurooppalaisessa eli perhekeskeisessä hyvinvointivaltiossa vastuu on rakennettu perheiden ympärille. Tulonsiirrot ja verot ovat sosiaalidemokraattista hyvinvointivaltiota maltillisemmat, mutta liberaalia suuremmat. Saksa on esimerkki tällaisesta maasta. Euroopan ulkopuolelta voisi kenties ajatella Japania.

Suomessa sosiaalidemokraattista hyvinvointivaltiota on pidetty annettuna asiana. Tosiasiallisesti se on maailmalla hyvinkin poikkeuksellinen ja suorastaan laitavasemmistolainen. Sen kestävyydestä yli ajan on vielä vähän evidenssiä.

Suomen kehitys 2000-luvulla antaa vahvoja viitteitä siitä, että sosiaalidemokraattinen verovaltio on mennyt liian pitkälle. Kehitys on pysähtynyt mitattiin sitä talouskasvulla, työttömyydellä tai julkisilla alijäämillä. Sosiaalidemokraattisen verovaltion syvin ongelma on kuitenkin se, että se siirtää varallisuuden ihmisiltä ja perheiltä valtiolle ja kunnille – ja kohta lisäksi hyvinvointialueille. Siksi suomalaiset ihmiset, perheet ja kotitaloudet ovat yksiä Länsi-Euroopan vähävaraisimpia. Takertuminen sosiaalidemokraattiseen verovaltioon siirtää meidät entisten Itä-Euroopan maiden joukkoon ja passivoi.

Perhekeskeinen hyvinvointiyhteiskunta on Suomen tarvitsema ratkaisu. Kohti sitä kulkemalla voidaan auttaa suomalaisia ihmisiä ja perheitä vaurastumaan itse. Samalla Suomi siirretään passiiviyhteiskunnasta aktiiviseen.

Enemmän elämää – vähemmän verovaltiota.